Parasta elämää paluumuuton jälkeen

Kaksi vuotta sitten olin elokuun puolivälissä moottoripyöräreissulla Pohjois-Suomessa ja hädissäni pysähdyin jonnekin korpitien varteen sillä minuutilla, kun Tohmajärven kansalaisopiston ilmoittautuminen alkoi. Sillä piti heti olla soittamassa, että varmasti pääsen sunnuntain joogaryhmään!
Olin juuri muuttanut takaisin ja oletukseni oli, että kansalaisopiston joogaryhmästä paikan saaminen vaati joko nopeutta tai satumaista tuuria. No, sain paikan, toimistossa naureskeltiin hyväntuulisesti, että kyllä meillä näihin ryhmiin mahtuu.
Seuraavana talvena kävin myös lasikoruja tekemässä, toisena lukuvuotena juoksukoulussa. Kaikkiin pääsin ilmoittautumalla ja kohtuuhinnalla. Kiteellä olen käynyt uimahallissa, joskus on saanut löylyssä istua itsekseen. Keski-Karjalan iltarasteilla olen harhaillut ja kirjastoon otin oman avaimen, että voin käydä iltaysiin asti hakemassa kirjoja, joita en ehdi lukea. Ja Kesälahden Urheilijoissa kävin tänä kesänä melonnan peruskurssin, joka tuntui melkein yksityisopetukselta.

En tiedä, johtuuko se kylällä hiekkatien varressa asumisesta ja puulämmittämisestä, mutta hamsterina miusta on tullut täällä entistä pahempi. Sieniä on tullut poimittua itselle, naapuriin, tutuille ja lähetetty kuivattuna jopa etelään. Ehkä baarien puuttuminen on ajanut pusikkoon.
Viime syksynä kuulin, että ystävän tuttavalla on ylimääräistä lehtikaalia puutarhassaan ja sitä saa mennä hakemaan. Ujona menin pienen roskapussin kanssa kasvimaan laitaan. Puutarhuri tuhahti, kävi hakemassa ison mustan jätesäkin ja vesurin ja rupesi antamaan lehtikaaleille kyytiä. Samaan syssyyn säkkiin hujahtivat isot purjosipulit. Niitä riitti pakasteeseenkin. Kiitos vielä kerran!
Tänä kesänä olen nauttinut Tohmajärven Kirkkoniemen syötävästä taideteoksesta. Minttuteetä on kupissa tälläkin hetkellä. Lämmin leipä tai kukkoset on löytynyt muutaman kerran kuistilta kotiin tullessa. Tai on tullut tekstari, että saisi hakea litratolkulla vastapoimittuja metsämansikoita. Isolla kirkolla käydessä ahmin sushia, josta on tullut harvinaista herkkua. Mutta pilkkiahvenia on kotona pakastimessa viime talvelta.

Sosiaalinen elämä on täällä silleen, että pitää itse lähteä tai järjestää. Välillä on menoja liian kanssa, sitten taas mietitään, että millä varjolla kutsuttaisiin ihmisiä meille. Mutta ihmiset onneksi tulevat, ihan ilmoittamattakin, mikä on hienoa. Talo tavallaan, kun ei täällä leipuria asu.

Ihan ihaninta täällä Keski-Karjalassa ovat ihmiset. Hitto, miten paljon täällä puhutaan. Ei aina asiaa ja välillä muualta takaisin tullut tuumii, että pieniäpä ovat paikalliset murheet ja epäkohdat, mutta eipä juputeta hiljaa. Puhutaan kylillä ja kohdatessa ja vielä riittää energiaa somessakin jauhamiseen. Mopot rälläävät ja tiet ovat huonossa kunnossa ja Venäjälle on jonoja. Siinä suuria paikallisia puheenaiheita. Keväisin voidaan lisätä listaan valkoposkihanhet ja talvisin teiden auraaminen. Noista kun aloittaa, niin pitkälle pääsee.

Miut varmaan luetaan vielä paluumuuttajaksi, mutta ite oon kai jo sopeutunut. Työmailla kun liikun koko Keski-Karjalassa, niin sitä suosittelen muillekin tänne tuleville ja täällä asuville. Kyllä me tohmislaiset voidaan olla MC Kiteen jäseniä, käydä Kesälahdelta Puruveellä pilkillä ja melomassa, Rääkkylässä toivomassa norpan näkemistä ja Joensuusta sitten isommat kulttuuri- ja konetarpeet. Ne sellaiset kylien väliset ja raja-aidat on vähän sellaista kasaria, joka ei ois enää kauheen muodikasta. Toisin kuin Entisten Nuorten Konva. Se on kuumempaa kuin tää ja viime kesä yhteensä!

Tanja Perkkiö, sopeutunut paluumuuttaja


Ota yhteyttä

Takaisin

Kysy lisää

Olen kiinnostunut: